Sieraimiini tulvii pyhä veren löyhkä,
hiekasta kuunharmaasta on tullut
tummempaa
nyt yössä...
Mustaa
Syysaamun auringon noustessa jälleen
kirpeä pakkasen ratsailla,
hengitykseni huuruaa silmissäni...
Tuuli vaikeroi - selkääni takoo,
hiekka rannalla paljastuu
syvänpunaiseen värjäytyneenä.
Ikuisesti, luulen, monien muistiin
jää tämä aamu vainoamaan..
Ruumisröykkiöt kasvavat kuolleista
ristin ja poikien Isänmaan...
Ikuisesti, luulen, monien mielissä
viha sumentaa ajatuksen
mutta Sotamme on viisaudesta
päätös veljiemme puolesta.
Taistelkaa puolesta synnyinmaan,
äitienne kodin ja turvan takeeksi.
Pappi, pastori tai piispa mikälie,
ristiinnaulitkaa omaan kirkkoonsa!
Luovuttamaan ei pidä meidä,
loppuun asti vie vain yksi tie!
Julistamme sodan vastaan kirkkoa, loppuun asti vie vain yksi tie!
Kun avuton piispantytär on ensin
raiskattu,
ja vaikka viimeiset häpäisivätkin
veristä ruumista,
hänen sätkivä ruumiinsa osia
syötetää...
Isälleen...
vasta sitten piispa hirtetää
rakkaaseen pihakoivuunsa...
Tie vie kohti julmuutta,
synkä muiston äärellä