Yö vaelluksella läpi hämärämetsäin tuuli kylmyyden ja talven myrskyää yli meidä
jotka ratsastaen tulivat murskaamaan elämä ilossa ja valossa
He, jotka ovat kuolemattomia.
Ikuiseen elämää suotuja kuten mekin, yksi synkkä myrsky Hänen liekistää
Me olemme Hänen pahuutensa sieluja, musta viikate niittäen elämä ilossa ja valossa
Kuin kylmyys ja talvi yli Suomen, me saavuimme pois menneestä,
ajasta jonne meidä on kaipuu sillä sieltä sikiää ikuinen kuolema, tuhansien vuosien kunnian auer.
Meidä valtakuntamme...
Me palaamme hallitsemaan korkeimmalla ja suurimmalla mahdilla, Hänen poikinaan, kuninkaina.
Pohjolan istuimilla
Te, kuolemaan kahlitut joiden joukossa kerran kuljimme
Teidä verenne on virtaava!
Heikon rotunne häpäisemille maille nousee tuli, Hänen liekkinsä mustana roihuten.
Liekit nielevät kotinne, elämänkylistä tuhkakyliä...
Me ratsastamme yli Kuolemananne.
Tuomiopäivä monumentteina ruumiinne, luina tuhkan mustaamina,
ovat kunnian muistoja vuosituhansia kylmässä, talven tuulissa valittaen keihäiden painona.
Me katsomme oli mennessämme, yli korpitantereiden ratsastuksen, polkuja joita Kuolemanne koristaa,
polkuja joita nyt vain suru kulkee muistojemme ilossa
Niiden varsille elämänhyljänneet luunne ovat kerätyt
Ikuisesti, kalpeina kuoleman muistoina